Kun putosin vesilasiin

Kristallinkirkas pohjakuvio vääristi vahakankaisen pöytäliinan kukkakuviota. Ruusunlehden viereen muodostuivat kasvot. Ne kutsuivat minua. Painovoima kääntyi liesituulettimessa ja magneettinen kuiva sisäilma nosti minut lähelle kattoa, lampun yläpuolelle. Saatoin nähdä halkeilleessa valkoisessa maalipinnassa vihertäviä rasvatahroja. Muistin, kuinka kymmeniä vuosia sitten olin saanut hermoromahduksen ja heittänyt täytekakun suoraan ylöspäin. Kiivin ja ananaksen tuoksuisia maalinkappaleita putoili yhä säännöllisesti aamupuurooni.

Katsoin keittiön suuresta maisemaikkunasta vastapäisen kerrostalon seinää. Olin elämäni aikana oppinut tuntemaan jokaisen tiilen tuon fossiili-ikäisen monumentin pinnassa. Katsoin alas. Roikuin yhä katon tuntumassa. Lasin pohjalla oli yhä vettä, vaikka saatoinkin nähdä sen vähitellen muuttuvan vesihöyryksi ja kohoavan kohti kattoa, minua. Ydinvoimalan pillit venyttelivät oktaavejaan. Oli aika pudota.

Minun olisi kokemuksesta pitänyt tietää, etten mahdu vesilasiin, en edes siihen mummolta perimääni lehmänkokoiseen tuoppiin. Tällä kertaa onnistuin kuitenkin paremmin kuin aikaisemmin, sillä ainakin osa minusta pääsi sisään. Kaulani jäi ulkopuolelle. Maailma oli muuttunut. Lasi päässäni laskeuduin lattialle ja kävelin kohti nojatuolia. Kaikkialla ympärilläni näin vain kasvoja. Koko päätäni peittävät lohkotut viilteet, joita myös lasimuotoiluksi kutsutaan, muuttivat koko tutun ympäristöni yhdeksi suureksi teatteriksi. Kaikki nauroivat ja itkivät. Yhdetkään kasvot eivät halunneet lohduttaa minua.

Laskin sormeni pehmeän ruskealle kankaalle ja kannoin nojatuolin pihalle. Ympäröivä maailma oli muuttunut viidakoksi. Tunsin yhä kivisen kadun ja metalliset autot, mutta minulle ne näyttäytyivät kasvien varsina ja puunrunkoina. Laskin nojatuolin suomättäälle keskelle jalkakäytävää ja istuin kuuntelemaan lintujen tööttäilyä ja käärmeiden surinaa.