Muovipussi

Kävelin eräänä iltana kaupungin kaduilla ilman erityistä päämäärää. Ympäristö oli hiljentynyt ja oli kuin yksikään ei olisi sillä hetkellä asunut kaupungissa. Ehkä kuvittelin vain, toivoin. Todellisuudessa en varmaankaan saanut hetkenkään rauhaa, mutta en kiinnittänyt siihen mitään huomiota, halusin vain unohtaa.

Nautin suuresti kävelyretkestäni, sain mennä mihin halusin. Kuitenkin onnellinen hetkeni keskeytyi mitä järkyttävimmällä tavalla. Olin juuri kulkemassa pitkin joen rantaa, katsoin alas veteen. Kala näki minut, ilahtui. Valtava tuulenpuuska oli vähällä lennättää minut sen luokse mutta sain viime hetkellä kiinni joen rantaa pitkin kulkevasta kaiteesta.

Sillä hetkellä silmissäni pimeni. Kun aloin taas nähdä jotain, huomasin katsovani tavallisen muovipussin sisään. Se oli kulunut ja vähän likainenkin mutta sen kyljessä oleva lähikaupan mainos oli kuitenkin luettavissa. En kiinnittänyt pussiin kovin suurta huomiota, sillä olin nähnyt aika monta sen kaltaista. Aloin kiskoa sitä pois päästäni miettimättä kuitenkaan sen tarkemmin, miten ihmeessä se oli päähäni joutunut - ja miksi.

Kun viimein sain pussin irrotettua, jatkoin matkaani kuin mitään ei olisi tapahtunut. Otin sen kuitenkin mukaani, sillä olisi minulle vielä käyttöä - olenhan koiraihminen - ja siihen se oli ihan sopivan kokoinen, ehkä vähän liian iso, mutta parempi sekin kuin liian pieni. Katsoin mennessäni alas jokeen. Kala oli vielä siellä, kummastui, sen täytyi tietää, mitä minä ajattelin.

En ollut ehtinyt ottaa montakaan askelta, kun kuulin ihmisen hätäisiä huutoja: "Margareeta, Margareeta! Palaa luokseni!" "Jälleen uusi onnettoman rakkauden uhri", ajattelin. Huudot kiersivät kaikuen kukkulaa voimistuakseen juuri minun kohdallani. Hetken kuluttua näkökenttääni ilmestyi henkilö, joka ryntäili edestakaisin rinteellä. Yhtäkkiä hän muutti äkkinäisesti suuntaansa ja syöksyi kohti minua.

"Margareeta! Oletko nähnyt häntä? Hän... katosi, lensi pois luotani!", valitti epätoivoinen. Sillä hetkellä kuului joesta kalan huuto tunkeutuen repäisevästi tajuntaani. Minä kuulin sen. Samalla hetkellä muovipussi alkoi liikkua taskussani ja putosi tielle. "Siinä olet, rakkaani! Oi, kuinka sinne jouduit? Sinä, pelastit hänet! Olen sinulle ikuisesti kiitollinen! Henkesi kaupalla suojelit Margareetaa, kuinka voin tämän korvata?"

Kun yritin toipua järkytyksestä huomasin järkyttyväni yhä uudestaan ja uudestaan. "Sehän on muovipussi, kuinka voit häntä rakastaa?" Kalojen kuoro aloitti sinfoniansa joessa, koin mieleni ylentyvän kuullessani maailman kauneinta musiikkia. Joki säesti ja vesivoimala hyrisi onnellisena taustalla.

Huomasin silmieni avautuvan, astuvani uuteen ulottuvuuteen, jolle olin koko aikaisemman elämäni ollut sokea. Loin katseeni Margareetaan, hän tanssi ilmassa musiikin tahdissa. "Tuletteko tanssimaan kanssani, sankarini?" Jalkani kohosivat maasta, kun tartuin hänen käsiinsä, jotka sulauttivat minut liikkeeseensä.

Tanssittuani aikani huomasin olevani rakastunut. Margareeta luki ajatukseni: "Menettekö naimisiin kanssani?" Tähän kysymykseen ei ole kuin yksi vastaus, en epäröinyt hetkeäkään. Kalat taputtivat, olivat onnellisia, kuten mekin. Olin juuri löytänyt elämäni rakkauden. Voiko maailmassa olla kauniimpaa? Eihän hänen PVC-ihonsa sovellu kierrätettäväksi eikä hänen valmistusprosessinsa ole ollut täysin luontoystävällinen, mutta sillä ei ole merkitystä, tärkeintähän on se, mitä on sisimmässään.