Sininen

Yö. Olen siinä. Kuljen yön halki etsien jotain, mitä en voi koskaan toivoakaan löytäväni. Yö tuoksuu siniselle, huumaannuttaa minut. Olen kahden hänen kanssaan, hänen, yön. Hän ymmärtää minua ja on luonani.

Kuitenkin ajattelen, ihmistä. Tuota ihmistä, jota saan kiittää rauhastani. Hän loi elämääni yön. Se on onneni. En tiedä onko päivä. Vaikka olisikin, en välittäisi siitä, en näkisi sitä yön pimeydeltä. Minulle on olemassa vain yksi - ja hän on sininen.

Olen elänyt pimeydessä kauan, niin kauan, etten muista sitä ennen eläneenikään. Uskon, että maailmassa ei muuta olekaan - ja siinä olen varmasti oikeassa -, sillä ei ole ketään, joka olisi kokenut saman kuin minä, ja ellei tiedä, mitä on yö, ei voi kokea päivääkään ilman epäilyksen varjoa.

Tämä elämäni tärkein henkilö, ihminen, joka saattoi minut löytämään perimmäisen totuuden, asuu kaukana täältä. Kerran, vain kerran saatoin päästä hänen luokseen. "Mieletöntä", minulle sanottiin, "jos nyt lähdet, et voi takaisin palata." En välittänyt heidän puheistaan sillä hehän ovat vain tavanomaisia keskinkertaisuuksia. Yksikään heistä ei ole elämänsä aikana päässyt kokemaan suuren valon puhtautta, rauhaa. En halunnut heidän tietävän, minkä korkean kunnianosoituksen ja mahdollisuuden olin saanut.

Saatuani lupauksen odotin ajan toisensa jälkeen tietäen hetken koittavan. Juuri, kun olin jo luopunut toivosta ja kun osasin kaikkein vähiten sitä odottaa, minut kutsuttiin. "Tule luokseni, olen tehnyt kaiken valmiiksi sinulle, odotan jo", kuiskasi ääni korkeuksista.

Sillä hetkellä tunsin valon käyvän sisääni ja kohoavani irti maasta. Koin tietoisuuteni täyttyvän sanoista, tiedosta, joka oli ihmisiltä kiellettyä. Henkilö otti minut vastaan ja johdatti minut siniseen huoneeseensa, joka ylitti kauneudessa kaiken, mitä olin elämäni aikana nähnyt.

Aikani kului kuitenkin loppuun ja minut lähetettiin takaisin. "Nyt, kaiken tämän jälkeen, sinun on aika palata takaisin ja jakaa kokemuksesi niille, jotka eivät sitä itse pysty kokemaan", minulle sanottiin, "ja muista, ihmiset, joille puhut eivät tiedä mitään maailmasta ja todellisuudesta. Sinun tehtäväsi on saattaa heidät tietämään kaiken, mitä on. Vaikka se ei aina olisikaan helppoa, muista tämä hetki aina. Annan sinulle lahjan, joka muistuttaa sinua, ettet sitä unohtaisi."

Ja niin tuo hetki oli ohitse. Tunsin vajoavani syvyyksiin, joihin unohtuisin. Huomasin kuitenkin vain palaavani maan pinnalle, kaltaisteni joukkoon. Vai oliko näin sittenkään? En ollutkaan samanlainen kuin he, minulla oli pimeys, sininen onneni. Tiesin olevani parempi kuin he, sillä minä tiesin kaiken. Olin keskellä yötä, olin sokea heidän tietämättömyydelleen.

Siinä onneni keskellä aloin ajatella, pitäisikö minun opettaa heitä? Päätin jättää heidät - eivät he olisi kuitenkaan minua ymmärtäneet, eivät olisi edes osanneet olla kateellisia. Silloin huomasin, että lahja, jonka sain henkilöltä, estää minua olemasta heidän kaltaisensa, heidän, jotka elävät valheessa ja tietämättömyydessä - onko se onneni, olla yksin? On, päätin, ja lähdin heidän luotaan, matkalle, jolla olen yhä ja jonka en voi odottaa koskaan päättyvän. Kuljen etsien totuutta, josta kerran pääsin osalliseksi. Seuranani on vain yö ja hänen pimeytensä, joka muistuttaa minua korkeimmasta onnesta mutta samalla peittää sen minulta, kietoen sen sisäänsä, kuten vähitellen minutkin, häivyttäen maailmani siniseen hämärään.