Sukat pellolla

Minä en todellakaan pakottanut häntä siihen, en. Tai ehkä sittenkin, en tiedä. Joka tapauksessa tunsin pistävää syyllisyyttä yrittäessäni vältellä katseellani hänen kesäpäivän tuulessa kuivuvia sukkiaan, harmaita kuin kyyhkyset, villaisia, yhä märkiä, pudonneiden koivunlehtien värittämiä. Tuulessa ne heiluivat, kunnes voimakas puuska riuhtaisi ne irti aidanseipäistä ja lennätti pellon ojaan.

Hänen ei olisi pitänyt kävellä kylmään mereen. Sanottuani hänelle kaiken, mitä sanoin, saatoin vain seurata hänen askeliaan pois luotani. Ketterästi kuin kerrostalo hän kompuroi alas rantakalliota ja humpsahti veteen. Hän vilkaisi taakseen vain kerran. Näin hänen silmissään syvän ahdistuksen, tuon tunteen, jonka olin kaikkien näiden vuosien aikana oppinut tuntemaan ja jota niin kovasti pelkäsin.

Mutta silloin oli jo liian myöhäistä. Kuin kalpea varjo vain hän laskeutui syvyyksiin. Hänen harmahtavat hiuksensa lomittuivat vesikasvien varsiin ja hänen luiset kätensä kurottuivat kohti elämän kaukaisimpia karikoita. Hänen jälkensä rantahiekassa sekoittuivat sadepisaroiden painalluksiin ja huuhtoutuivat mereen. Hetken ajan saatoin tunnistaa henkisen tuskan vääristämät kasvot heijastuneina sinilevän peittämän meren peilipinnasta.

Hän oli kuin ohikiitävä hetki, yhtä saavuttamaton, kuin koivun verso myrskyssä kalliota vasten painautuneena. Olisin halunnut vielä pelastaa hänet, pelastaa itseltäni, sillä olin unohtanut kuinka hän oli kylmä kuin meri ja limainen kuin rannat kivet levän peittäminä.

Hänet korjatessaan Kuolema oli kuin maanviljelijä, joka ei malttanut odottaa syksyyn vaan niitti viljan raakana alkukesällä, jääden vaille syksyn satoa ja nääntyen nälkään loputtoman talven pimeimpinä aikoina.

Seuraava päivä toi tullessaan lähettiläät tuonpuoleisesta, kaksi harmaata villakyyhkystä, jotka levottomasti räpiköiden lennähtivät maalle myrskyävän meren armoilta. Raskain mielin poimin nuo kerran hänen jalkojaan lämmittäneet vaatekappaleet viettävältä rantakalliolta ja ripustin ne pellon laitaan aidanseipäisiin kuivumaan. Nostaessani ne myöhemmin ojasta tiesin, etteivät hänen sukkansa enää koskaan lentäisi hänen elämänsä pellon yli. Vain ajatuksissani saatoin lähettää hänet kiertoradalle ja toivoa ettei hän koskaan enää palaisi.