Tyhjä

- Foneettisen analyysin perusteella olemme päätelleet hänen olleen juuri lausumassa foneemia 'o'.
- Lääketieteelliseltä kannalta tapaus on kuitenkin muilta osin varsin selvittämätön. Uskomme tarvitsevamme ruumiinavauksen tuomia lisätietoja ennen kuin ryhdymme arvailemaan lopullista kuolinsyytä.
- Kiitos teille kaikille, hän vastasi voimattomasti. Olette tehneet hyvää työtä, jälleen kerran.

Lääkärit ja viranomaiset poistuivat paikalta ikuinen tyytyväinen hymynsä kasvoillaan. Hän jäi taas yksin muistojensa kanssa, noiden muistojen, jotka saivat hänet kivettymään tuskasta.

Ennen minä elin. En voi tietää, kuinka kauan olen ollut kuolleena, sillä siellä, missä nykyisin olen, aika on menettänyt täysin merkityksensä. Ehkä se johtuu vain siitä, että vasta täällä olen saanut huomata, ettei ajalla koskaan ollutkaan merkitystä. Elämä on aivan liian yliarvostettua, pelkkää ajan mittaamistahan se vain on, ei muuta. Kuolemaa pelätään turhaan, se on vapautta ajan kahleista, irtiotto materiasta. Vasta se on todella elämää...

Vielä kauan hän tuijotti lasittuneella katseella sitä kohtaa lattiasta, jossa minun ruumiini oli ollut. Jo aikaa sitten se oli haettu pois, mutta ei hän olisi voinutkaan huomata mitään. Hän mietti vain lääkärien lausumia sanoja: "Äkillinen tapahtuma... vielä selvittämätön... järkyttävä kohtalo... kiintoisa ennakkotapaus..." Noiden sanojen muisteleminen teki hänen olonsa yhä pahemmaksi, mutta hän ei voinut lopettaa, sillä se olisi pakottanut hänet muistamaan oman itsensä, omat sanansa, syyllisyytensä. Ei, niitä hän ei halunnut muistaa. Hän ei saattaisi tuntea syyllisyyttä, ei edes surua. Se oli muiden tehtävä, ei hänen.

En voi tietää mihin kuolin. Hän tietäisi kyllä, muttei vaan halua minun tietävän sitä. Ei sillä ole minulle enää merkitystä, olen vain kiinnostunut tietämään, mitä hänen salailunhalunsa takana piilee... vaikka uskonkin tietäväni syyn... Hän ei pysty vieläkään tunnustamaan, että elämäni oli juuri hänen vuokseen sellaista kuin oli, tyhjää. Hän vei kaiken mitä minulla oli eikä jäljelle jäänyt kuin tyhjyys. Lopuksi hän päätti viedä senkin.

Nyt hän ymmärsi. Hän heräsi syvästä horroksestaan ymmärtämään kaiken. Hän tiesi olevansa kieroutunut, ja hän tiesi, miksi se, mikä oli tapahtunut, oli tapahtunut. Siinä hetkessä hän tajusi olleensa koko elämänsä ajan hirvittävästi väärässä, eikä voinut enää muuttaa tosiasioita. "Olisi hänelläkin, kaikesta huolimatta, ollut oikeus elämään, niin merkityksetöntä kuin se hänen kohdallaan olikin", hän selitti itselleen. "Miksi aiheutin hänen kuolemansa?" hän kysyi itseltään tietäen vastauksen.

Elämän hän soi minulle, koska silloin hän vielä pystyi peittämään totuuden, jota ei kestänyt. Kauan jaksoin elää elämää valheessa, elämää, joka ei ollut enää aikoihin ollut elämisen arvoista. Minä olin täysin tyhjä. Silloin päätin tuoda totuuden esiin, palauttaa hänen mieleensä, lausua ääneen, vaikka tiesinkin sen olevan loppuni. Mutta enää en välittänyt. "Totuus tai kuolema!" julistin, ollen oikeassa, sillä toisen niistä sainkin.

Puhelin soi rikkoen hiljaisuuden. Hän vastasi epäröiden. Hänelle soitti hätääntynyt ääni patologian laitokselta: "Kuulkaa! Hänen ruumiinsa... se on... se on... tyhjä! En ole koskaan ennen nähnyt mitään tällaista! Kuuletteko te? Vastatkaa!"

Vastausta ei koskaan tullut. Järkytys oli tehnyt sen, mitä monet olivat toivoneet. Henki oli jo lähtenyt, ruumisauto vasta tulossa.