Vampyyriseikkailu

Margarina seisoi luisen peilin edessä ja teroitti hampaitaan. Syyssade koputti aavekartanon ikkunaan kuin päätön kana. Oli keskiyö. Kello oli kaksitoista. Kellarissa luurangot kalisuttivat hampaitaan aavemaisesti. Hui. Kartano ei kaikkien onneksi sijainnut Venäjällä (paitsi toisinaan).

Hämähäkinseitit natisivat, kitisivät ja rutisivat Margarinan nyppiessä niitä irti vessanpöntöstä ja asetellessa niitä hiuksilleen. Taianomaisesti pöllähdellen homeiset hiukset täyttivät koko huoneen tulipunaisella hehkullaan, kuten kuu kultaa kukkapenkin.

Mahonkiset arkut avautuivat hiljalleen kaappikellon ikuisen raksutuksen tahdissa. Oli keskiyö. Kello oli kaksitoista. Lepakot lensivät pesistään kaksi vuotta. Vuori oli kaukainen.

Ajaton elämä, elämätön aika. Siinä oli Margarinan kuolemanfilosofia. Hän levitti lintuisat siipensä ja lähti haikealle lennolle maanpintaa kohti. Nähdessään allaan hämärän puiston hän laskeutui pensaaseen odottamaan.

Jonkin ajan kuluttua, varsin pian, ei ehkä koskaan, epätoivoinen sielu hiippaili puiston halki. Oli keskiyö. Kello oli kaksitoista. Onnettoman rakkauden kirous leijui ilmassa vain hetken. Runollisen raadollisesti siivekäs vampyyri astui polulle pensaan suojasta.

Samaan aikaan kartanossa Esteri pyyhki pölyä arkkujen kansista hyvin huolellisesti varoen herättämästä niiden asukkaita. Hän asetteli kukkasia pöydille ja pesi lattian. Saatuaan siivousurakkansa valmiiksi hän tapansa mukaan irrotti päänsä ja asetti sen akvaarioon nukkumaan.

Voi voi. Sillä aikaa, kun olimme seuraamassa Esterin aamusiivousta, meiltä jäi näkemättä jännittävin osa Margarinan ja yöllisen muukalaisen kohtaamisesta. Sieluton sielu makasi elottomana maassa demonin hampaiden hohtaessa punaisina. Oli keskiyö. Kello oli kaksitoista. "Muu", sanoi Margarina, kuten vampyyrilehmillä oli tapana, ja nousi ilmaan saavuttaakseen kartanon, joka oli jo kadonnut vuoren taakse.

Margarinan palatessa kotiin Esterin pää kertoi hänelle, mitä kummallista kirjastossa oli tapahtunut. Äärimmäisen vanha pölyinen kirja oli yhtäkkiä hypännyt alas hyllystä ja laskeutunut mustalle pöydälle. Katosta oli ilmestynyt kirkas valo, joka oli valaissut kirjan ja taikapölyn lailla lehteillyt sen hauraita sivuja. Hetken kuluttua sivujen lento oli pysähtynyt ja valo oli tullut entistäkin kirkkaammaksi.

Kun Esteri oli uskaltautunut lähemmäksi, hän oli huomannut kirjan olleen muinaisen tietäjä Caramboloksen legendaarinen teos Maailmanlopun ennustuksia. Hopeisilla kirjaimilla kirjaan oli kirjailtu viesti, jonka mukaan juuri sinä päivänä keskiyöllä kello kaksitoista kauhea muinainen arkkidemoni Puluhurppis, äärimmäinen pääpahis, olisi nouseva maan ytimestä, johon alkuaikojen viisaat noidat olivat hänet teljenneet. Kamalaa.

Kaikki aavekartanon asukkaat olivat uutisesta hyvin järkyttyneitä, sillä tällaista saattoi tapahtua äärimmäisen harvoin, ainoastaan kerran tuhannessa vuodessa tai joka toisessa jaksossa. He ryhtyivät heti toimeen demonin paluun estämiseksi. Jos se pääsisi vapaaksi, se voisi hallita koko maailmaa, mikä tarkoittai-si sitä, että kaikki värit katoaisivat maailmasta, mikä tekisi sekä elämästä että kuolemasta hyvin ankeita, puhumattakaan lisääntyvistä liikenneonnettomuuksista.

Maa järisi. Se tarkoitti, että Puluhurppis oli tulossa. Se oli nauttinut tu-hat kastematoa, kuten ennustuksessa oli sanottu, saaden infernaalisen voimansa palautettua täyteen mittaansa. Margarinan tulipunaiset hiukset nousivat kauhusta pystyyn. Oli keskiyö. Kello oli kaksitoista. Koko ympäröivä hautausmaa oli raapustettu täyteen anagrammeja ja muita suojelevia symboleita, mutta mikään ei tuntunut riittävän. Tulenlieskat kohosivat kalderaksi romahtaneen maan raoista.

Olette varmaan huomanneet, että aavekartano ei ole aivan tavallinen kartano. Se onkin totta. Olette varmaan myös miettineet, miksi koko ajan on keskiyö ja kello on kaksitoista. Molemmat seikat voi selittää sillä yksinkertaisella tosiasialla, että kyseessä oli itse asiassa ihmeellinen lentävä kartano, joka kiersi maailman ympäri aikavyöhykkeiden yli, siten että se oli aina siellä, missä kulloinkin oli keskiyö (kello kaksitoista).

Voi voi. Taas meiltä jäi näkemättä kaikkein jännittävin kohta. Karmean kammottava Puluhurppis oli voitettu. Se hajosi, muuttui tuhkaksi ja haihtui ilmaan. Oli keskiyö. Kello oli kaksitoista. Margarina, Esteri ja heidän ystävänsä riemuitsivat, vaikka olivatkin aika nunnuja eivätkä välittäneet juuri mistään, sillä heillä ei ollut sielua. "Sinä olet ylivoimaisesti paras zombikanataloudenhoitaja, joka minulla on koskaan ollut", Margarina kiitteli Esteriä, "vaikka olenkin asunut tässä aavemaisessa aavekartanossa jo vuodesta 50 asti." Arkkidemoni oli jälleen karkotettu eikä se palaisi kuin vasta tuhannen vuoden kuluttua (tai kahden jakson päästä). Kartano karisti nykyisyyden pölyt kivijalastaan ja lensi kohti uusia seikkailuja.