Varjo

Hän kulki kaduilla. Silloin ennen. Hänen varjonsa seurasi häntä kaikkialle. Kuinka tuo hämäräperäinen olento ei ymmärtänyt jättää häntä rauhaan? Kuin liimattuna kiinni häneen se valui pitkin hänen askeltensa onttona kaikuvan kopinan muodostamaa siltaa läpi hiljaiseksi tyyntyneen todellisuuden.

Kuinka se tuo varjo saattoi olla niin ymmärtämätön? Eikö se ymmärtänyt omaa parastaan? No, sehän olikin silloin ennen. Ja noita aikojahan on aina näihin päiviin saakka varjostanut epätoivoinen tietämättömyys. Silloin joskus hän oli heikko. Ei enää.

Hänen varjonsa ei tarkoittanut pahaa, ei missään tapauksessa. Sehän on mitä hyväsydämisin, vaikka itse sen sanonkin. Hän vain sattuu tarvitsemaan varjoa. Kun pimeyden armelias harso väkivaltaisesti revittiin hänen yltään, paljastui sielu, joka vihasi itseään ja joka kaikkien oli helppo unohtaa.

Hän ei kestänyt sitä. Hän ei kestänyt ulkomaailman auringon piikittelevien säteiden osumista häneen kerta toisensa jälkeen. Hän halusi vajota takaisin rakkaaseen pimeyteensä, mutta enää se ei ollut mahdollista. Se maailma, johon hän upotti itsensä, ei ollut enää sama aamuyön neitseellinen hämärä, jossa uneksimasta hänet oli herätetty, ei. Mutta hän ei suostunut huomaamaan eroa. Se on hänen tuhonsa.

Taas hän suuntaa kohti tuota pimeää luolaa. Ei! Ihmiset! Auttakaa häntä! Turhaa. Kukaan ei välitä hänestä. Kaikki, jotka olisivat voineet, ovat saaneet tulla hänen torjumikseen. Ketään ei näy rannalla odottamassa häntä takaisin mereltä, joka on pimeydessään ääretön.

Hänen varjonsa suojelee häntä valheilta, siksi hän kai sen itselleen kehittikin. Silloin ennen. Mutta hän ei tiedä, ei halua tietää, että se suojelee häntä myös totuudelta, peittää häneltä elämän kauneuden. Mutta hän ei välitä, ei enää. Tuosta sulkeutuneesta maailmasta hän luulee onnen löytävänsä. Eikä hän huomaa, kuinka hetkellistä tuo kaikki on.

Vastuu on minulla, vaikka vain häpeillen voin sen tunnustaa, olenhan hänen varjonsa. Nykyisin olen vain häilyvä kangastus öisellä kadulla. Oma suojaava pimeyteni, jolla olen hänet peittänyt, peittää pian minutkin. Mutta en voi tehdä mitään. Olen menettänyt hänet tuolle pimeälle maailmalle eikä valoa ole enää näkyvissä. Ei nyt, ei huomenna eikä koskaan tulevaisuudessa. Sillä kuten ilman valoa ei ole varjoakaan, ei ilman rakkautta ole elämää.