Kaikessa voi kuulla meren äänen

Elsa laahusti hoippuen kuin uskotellen olevansa matkalla nukutushoitajien maailmankongressiin. Tai kenties heidän asiakkaidensa. Menettäessään tasapainonsa hän kaatui päin Kristillisen keskuksen ikkunaa, johon joku oli liimannut pelikortteja ilman mitään ilmeistä tarkoitusta. Sokea mies oli lyönyt häntä takaapäin sateenvarjollaan, kadunkulmassa kerjäläisen upouusi kannettava piippasi. Meren pauhu hukutti hänen viimeisen huutonsa. Jumala oli kuollut toistamiseen.

- - -

Elsa syntyi kuusikulmaiseen maailmaan. Alla kehdon loveen puristettu kova patja, yllä äidin pehmeät kasvot, mutta vasemmassa yläkulmassa asui jumala. Se katsoi häntä järkähtämättömillä silmillään ensin ankarasti, sitten suojelevasti, niin että hän saattoi rauhassa nukkua läpi ensimmäisten elinvuosiensa. Kuluneiden lastenlaulujen täyttämästä radiosta pullahteli ulos karvaisia eläimiä, jotka lentelivät ympäri huonetta nauraen mielipuolisen pirteää nauruaan. Ennemmin tai myöhemmin ne kumminkin kuolivat — viimeistään iltaisin äidin katkaistessa virran radiosta ja Elsasta, jolleivät oliot sitä ennen törmänneet ikkunaan tai toisiinsa.

Toinen aikakausi käynnistyi keittiössä. Syöttötuolivaltaistuimellaan hän hallitsi kaikkea, mihin äidin lonkeroinen valta ei ulottunut: maitopurkkeja, puurolautasia, pöytäliinaakin. Harvat asiat muistuttivat Elsaa lastenhuoneen pastellimaailmasta. Täällä kaikki oli suurempaa, hänkin. Mutta jumala ei ollut. Se oli seurannut häntä ja muuttuneesta ympäristöstä huolimatta näytti täysin samalta kuin aina ennenkin. Elsa oppi luottamaan löytävänsä sen aina ylävasemmalta. Hän tiesi, että tässä vaiheessa hänen tehtävänsä oli keskittyä syömään mahdollisimman paljon kerätäkseen voimia loppuelämäänsä varten.

Eräänä päivänä Elsa päätti, että paikallaan istuminen sai riittää ja alkoi kehittää erilaisia tapoja liikkua nopeasti. Hän mieltyi juoksenteluun ja potkimiseen niin että innostui kasvattamaan itselleen pari ylimääräistä jalkaa. Hallitseminen oli vaihtunut hajottamiseen, mutta hänen voimansa olivat vielä heikot. Kaiken, minkä hän rikkoi, ennätti äiti lurpsahtavalla liimakielellään korjaamaan, ennen kuin todellisuuteen pääsi syntymään pysyviä repeämiä. Elsa oppi luottamaan kaikessa jumalansa lisäksi äitiinsä. Liikaa.

Kun koulussa kysyttiin, mitä kenestäkin tulisi isona, Elsa vastasi haluavansa kirahviksi tai palomieheksi. Luiseva opettajatarneiti tuijotti tyttöä typertyneenä nenänvarttaan pitkin ja puhkesi hysteeriseen nauruun. Siitä hyvästä hän sai luvan kadota lopullisesti. Pim vain ja opettajatarneitiä ei enää ollut. Kukaan muista oppilaista ei tietenkään voinut käsittää, saati edes alitajuisesti hyväksyä tapahtunutta. Mutta Elsalle tämä oli vasta hänen ensimmäinen voittonsa.

Äiti oli ensimmäistä kertaa aidosti huolissaan tyttärestään. Hän oli varmistanut, että tämä pärjäisi elämässään, muttei ollut tullut ajatelleeksi, kohtaisiko vastaava onni myös ihmisiä hänen ympärillään. Kokenein ottein hän tarttui Elsaa jalasta ja ravisteli tyttöä kuullakseen terveen lupsahtelevia ääniä. Mutta vaikka kuinka voimallisesti hän lasta ilmassa hetkutteli, kuului vain alati voimistuvaa Tyynenmeren liplatusta. Äidin kauhistuneet lonkerot mömmähtelivät ilmassa hänen rynnätessään laboratorioonsa todistamaan aistihavaintonsa vääriksi. Hän tutki ja tutki eikä lopettanut ennen kuin oli liian myöhäistä.

- - -

Päivänä, jona äiti viimein joutui sairaalaan, jumala kuoli ensimmäisen kerran. Pitkästynyt Elsa kaiveli nenäänsä muropaketista löytyneellä taikasauvalla herkullisen välipalan toivossa, kunnes matto repesi. Erityisen merkittäväksi tapauksen teki, että vaikka mattoihin toisinaan saattoikin ilmestyä reikiä aivan itsestään, harvemmin sentään kokolattiamattoihin — ja silloinkaan tuskin kovin usein mustia aukkoja. Hän ymmärsi heti, mistä oli kysymys, muttei pystynyt estämään väistämätöntä. Aukon vetovoima kiskaisi pöytäliinan kuin taitamaton silmänkääntäjä lennättäen koko astiaston kohti aukon tyhjyyttä. Hetkessä keskilattia oli tyhjä ja voimat kohdistuivat suoraan Elsaan. Silloin jumala irrottautui kiinnikkeistään ja laskeutui aukon peitteeksi. Hetken matto yski kuin tukkeutunut pölynimuri, keräsi lopulta kaikki voimansa ja sulkeutui imaisten jumalan sisäänsä. Maailma oli mennyt rikki.

Ilman äitiä laittamassa ruokaa Elsa tuli päivä päivältä nälkäisemmäksi. Hän irrotti pistokkeensa seinästä ja käveli ympyrää. Jääkaappi oli pysyvästi tyhjä ja lopulta hänen oli pakko avata pakastin, josta äiti oli häntä aina varoittanut. Sen sisuksista huokui hyytävä kylmyys, mutta ruoan sijaan häntä kohtasivat tutut kasvot, joita hän ei ollut koskaan nähnyt mutta joita hän ei voinut olla tunnistamatta. "Olka! Joko sinä olet valmis?" Tyttövauva hymyili hänelle jään läpi, mutta mittarit vastasivat kieltävästi. Kiireesti Elsa sulki oven jättäen Olkan kypsymään jäämaailmaansa, sillä keskeneräisiä pikkusiskoja ei sovi sulattaa. Saatikka syödä. Pakastin pitäisi kyllä huolen Olkasta, mutta kuka huolehtisi Elsasta?

Ja hän juoksi.

Ulos. Mies polttaa sikaria. Taivas. Aurinko polttaa sisätiloihin tottunutta ihoa. Hetkessä kaikki on uutta. Ulkona on samanlainen maailma kuin sisälläkin mutta todellinen ja siksi uhkaava. Aika kuluu samaan aikaan nopeammin ja hitaammin, hallitsemattomasti. Elsa on kuin kuka tahansa nelijalkainen tyttö, joka on koko ikänsä vain päivästä toiseen kulkenut putkea pitkin alas virtuaalikouluun uhraamatta turhaan kallisarvoisia ajatuksia ulkomaailmalle.

Hän vilkuilee ympärilleen tässä eläintarhassa, joka on hänen perheensä kotipiha. Hän on yhä minusta katsottuna alaoikealla, samoin kuin minä olen aina ollut hänelle ylävasemmalla tässä ikuisessa kuusikulmiossa. Rullalle käärittynä istun linnunpesässä tammen oksalla, vaikka olenkin kuollut. Haluan yhä suojella häntä, vaikka kaksipuolinen teippi, jolla äiti minut hänen elämäänsä kiinnitti, ei enää sidokaan minua. Tiedän Elsalle tapahtuvan pian jotain lopullista, mutten voi estää sitä. Vaikenen.

Toinen ei ollut valmis toiseen, Elsa tai maailma, niin paljon kuin ajat olivatkin muuttuneet. Mutta luonnollisissa ihmisissä virtasi yhä sama vesi kuin aikojen alussakin. Tuo heidän sielunsa sisältävä elämänneste, syntymässä kirkas kuin soliseva vuoripuro, kasvoi ja mutkitteli halki elämän, kunnes viimeisen sydämenlyönnin hetkellä jähmettyi huurteisena likaojana. Sillä elävä vesi on aina liikkeessä, milloin seestyneenä, milloin myrskyisänä, mutta aina täynnä elämää.

Jokaisen vastaantulijan sisällä loiskui ja lotisi. Sikaria polttava mies oli saastuttanut mertaan petollisuudella vaimonsa ryöstökalastaessa omaansa, minkä vuoksi myös heidän lapsissaan oli sinilevä alkanut kukkia. Jumalassa sen sijaan ei mikään virrannut, sillä hän ei ollut ihminen. Elsan äiti puolestaan oli aliarvioinut luonnonvoimien mahdin, mikä oli koitumassa hänen kohtalokseen...

Sairaalan kattoon on liimattu kauniita kuvia. Kuin jumalia. Ehkä niiden kuvitellaan ilahduttavan potilaita, jotka eivät voi tehdä muutakaan kuin tuijottaa niitä päivästä toiseen maatessaan ahdistavissa neliöissään. Ehkä ne jotakuta auttavatkin mutteivät minua ainakaan. Katsokaa nyt tuotakin naista, jonka hymy on niin leveä, että siitä voisi rakentaa sillan Atlantin yli, ja koiranpentua hänen sylissään! Hänen ympärillään täydellinen perhe hymyilemässä yhtä suurta teennäistä hymyä. Unelmia tavallisille ihmisille, sitä ne ovat.

En koskaan voinut kuvitella olevani tavanomainen, enkä sitä suonut lapsillenikaan. Nyt jäljellä on vain katumus, vaikka pelkäänkin, että tekisin yhä samoin, mikäli saisin toisen mahdollisuuden. Tyttäreni ovat oman onnensa nojassa, toinen avuttomana pakastimessa, kenties vielä pelastettavissa; toinen hänelle täysin vieraassa maailmassa, hänen kanssaan täysin yhteensopimattomassa. Häntä suojelemaan teippaamani kiiltokuvajumala, viimeinen toivoni, on kuollut, muttei välttämättä vielä lopullisesti — toisin kuin minä. Kuulen jo nukutushoitajien korkojen kopinan...

Elsassa ei virrannut sama vesi kuin muissa ihmisissä. Itse asiassa hänessä ei ollut ollut tarkoitus virrata yhtään mitään. Kunnianhimoisena tiedenaisena hänen äitinsä oli kehittänyt menetelmän korvata sielu kantajalleen ylivertaisia kykyjä antavalla vihreällä hyytelöllä. Hän ei kuitenkaan ollut ottanut huomioon, että kaikkea vettä ei voi millään keinoin poistaa elävästä ihmisestä, vain kuolema voi sen tehdä. Elsa oli aina tuntenut olevansa jotenkin erilainen virtuaalimaailmassaan, jossa kaikki muut olivat kokonaan teknisiä olentoja. Hänen sisimmästään vähitellen tihkuvat pienet vesipisarat sekoittuivat hänen vihreään hyytelösieluunsa, joka lopulta alkoi hiljalleen virrata.

Ulkomaailmassa vallitsivat tavallisille ihmisille ylittämättömät luonnonlait. He olivat kaikki täynnä vettä. Elsan astuessa ulos kotinsa ovesta häntä kohtasi päättymätön lotina joka puolelta. Järkyttyneenä hän tarttui sikaria polttavaa miestä jalasta ja ravisteli tätä. Likaisuudestaan huolimatta meren äänestä ei voinut erehtyä. Varmistuakseen asiasta hän kuunteli jokaista vastaantulijaa kuin muinaisaikojen ihmiset vuoroveden rannalle huuhtomaa simpukkaa, jonka heidän korvissaan aiheuttamaa kohinaa he luulivat meren ääneksi, vaikka todellisuudessa meri olikin heissä itsessään.

- - -

Elsan virta alkoi ehtyä. Häntä ei ollut ladattu päiväkausiin eikä hänen tahdonvoimansa enää riittänyt kadottamaan ketään lopullisesti. Minä, hänen jumalansa, lopultakin yhtä edesmennyt kuin hänen äitinsä, epäonnistuin hänen suojelemisessaan. En pystynyt estämään riehaantuneita ihmisiä hyökkäämästä hänen kimppuunsa, ainoastaan auttamaan hänet näennäisesti pakoon, sillä kaikki voimani oli vain hänen voimaansa, jonka hän kanssani jakoi. Sokea mies ja kerjäläinenkin olivat lopussa hänelle liian vahvoja. Olin vain kiiltokuva, juliste, joka johdatteli hänet kuolemaan esi-isiensä haarakonttorin luo. Hän kaatui, ja hänen mukanaan minäkin.

Mutta ennen kuin kaikki oli edes ehtinyt olla kunnolla ohi, olimme taas palanneet takaisin alkuun. Äiti oli jälleen nuori ja viaton, tosin tällä kertaa toivottavasti yhtä virhettä kokeneempi. Rakkaudentäyteistä odotusta hehkuen hän sisusti lastenhuoneen malvalla ja turkoosilla. Ohjelma käynnistyi uudelleen.