Koska tuli puhdistaa

Sametintuoksuinen ovi solahti kiinni lukiten herran kammion huomaan. Tänne hän oli kätkenyt suurimmat aarteensa. Sinäkin, tumma päästävedettävä mahonkipöytä, etkö vieläkään suostu paljastamaan, kenen takamus sinua koristi neljännesvuosisata takaperin? Eivätkö lahonneet laatikkosi lörpöttele täydenkuun aikaan, eikö kantesi kavalla kädenjälkiä, jotka hieno tomu hetkeksi ikuisti? Hän, joka päälläsi istui ja siroja koipiaan hetkutteli, ei ole enää täällä. Ketä suojelet?

Herra kaivoi taskustaan nimikirjaimin kirjaillun liinan ja pyyhki pölyisen peilin kehykset. Pinnan hän jätti silleen, sillä hänen oma kuvansa ei enää ollut hänelle rakas. Syyllisyydentuntoinen sormi lipui alas kehyksen kohokuvioita, joiden hahmoissa oli sanottu voivan nähdä hänet, joka istui pöydällä ja harjasi hiuksiaan. Mitä sumeammaksi peili kävi, sitä haaleammiksi haipuivat myös sen muistot menneistä; mitä vähemmän siltä kysyttiin, sitä harvemmin se vastasi.

Kassakaapin kylmä metalli reagoi lukkoa kiertävään otteeseen kilahtamalla. Tyhjä kirjekuori valahti lattialle, sisältö levittyi pöydälle. Kuvissa esiintyivät hän, joka nauroi, hän, joka punasteli, hän, joka peitti hämmästyksensä, sekä hänen kymmenet muut kasvonsa. Yksi kerrallaan ne kaikki saivat takasta viimeisen leposijansa. Ahnas tuli nieli hänet samaan intohimoon, josta hän oli elänyt. Tuhkanakin hän oli kaunis.

Valmistelut tehtyään herra rojahti tummanvihreään nojatuoliin ja sulki silmänsä pysäyttääkseen kyyneleet. Tuolin syvään syleilyyn hän oli kaikesta huolimatta tervetullut. Päätöksen tehnyt ruumis otti vastaan istuimen tarjouksen. Jalat edellä, kuten oli saapunutkin, poistui hän, jota ei koskaan löydetty. Herra itse ei kammiosta enää poistuisi. Hänen viitoittamaansa polkua pitkin, kuin mittaillen, liekit astelivat nurkasta nurkkaan ja tekivät tuttavuutta tarkoin varjeltujen muistojen kanssa. Lopuksi oli jälleen puhdasta.