Nautaprinsessa

1

Olin kaikessa rauhassa porsimassa karsinassa vajan takana, kun rajuilma nousi. Tuskin oli viimeinen possunpullero peräpäästäni ulos pullahtanut kaatosateen jo vihmoessa ympäröivien rakennusten kattoja. Pontevasti johdatin uutuuttaan röhkivän pahnueeni porhaltamaan porstuan suojiin. Juuri ajoissa. Ulkona jyrinä yltyi yhä, mutten enää kiinnittänyt siihen mitään huomiota, sillä emakonvaistoni oli ottanut vallan. Ja jotenkin tiesin, että myrsky menisi lopulta ohi yhtä äkisti kuin oli alkanutkin.

Saatuani vaaleanpunaiset vastasyntyneeni ruokittua ja nukahtamaan raukeasti minulla oli viimein hetki aikaa itselleni. Huokaisin. Vaikka porsinta sujuikin jo vanhalla rutiinilla, yhtä raskasta hommaa se oli kerta toisensa jälkeen. Poimin pöydältä uusimman Me Naaraat –lehden numeron ja pötkähdin ikkunan luona olevaan mukavaan keinutuoliin. Hiljaisuus laskeutui tupaan.

En kuitenkaan kyennyt keskittymään lehteen vaan katseeni alkoi harhailla ulos ikkunasta. Sysimusta taivas valui laonneiden peltojen ja tulvivan pihapiirin ylle, mutta poikkeuksellisesta säästä huolimatta pikainen silmäys riitti toteamaan, ettei aikoihin mikään ollut muuttunut. Sama päti vaatimattomaan asumukseeni, jonka sisustus haalistuneine kukkatapetteineen ja raskaine puuhuonekaluineen muistutti kaukaisista vuosista, jolloin isomummi Pekonia oli Juntturanperän tilan pystyttänyt.

Havahduin nurkasta kantautuviin unensekaisiin röhkäisyihin, joilla pahnueeni vaistonvaraisesti muistutti olemassaolostaan. Hymähdin tietäväisesti, sillä yksinhuoltajaemakon arki oli minulle kypsään ikään ehdittyäni tuttua jo lukuisten porsassukupolvien ajalta. Toista oli nuoruudessani...

Laskin lehden sorkistani ja tallustelin piirongille, jota peittivät nykyisten ja menneiden sukupolvien valokuvat. Joukossa oli myös hän, ensirakkauteni, yhtä nuorena ja hehkeänä kuin aina. Pyyhin pölyt häntä ympäröivästä kehyksestä ja vajosin takaisin muistoihini.

Emoni toistuvista varoituksista huolimatta en onnistunut välttymään teinitiineydeltä. Kohtalokseni koitui tuo tummasilmäinen, kiinteäkinkkuinen hurmuri, jonka läheisyys sai joka tytön sorkat tutisemaan. Hän oli Marsalkka Suhonen, lätin kuumin karju.

"Oi Kustaawa, kärsäsi on kuin keväinen ruusunnuppu!" hän röhkäisi himokkaasti korvaani saaden saparoni sojottamaan kiihkosta.

Parantumattomana romantikkona näin jo haaveissani itseni juhannuksen kukkaisporsiamena, mutta sorkmuksen sijaan sainkin vain särkyneen sydämen, kun Suhonen jätti kärsivän hupakon alttarille pyyhkimään kyyneliä porsiusmekon pitsisomisteiseen laahukseen.

Ei siis tullut Suhoskaa tästä emakosta, mutten silti enää muistellut pahalla tuota unelmieni urhoa. Porsiuskimppu lakastui parissa päivässä, mutta esikoispahnueestani varttui potria possuja, jotka kaikki perivät isänsä vastustamattomat silmät. Läksyni olin kuitenkin oppinut.

Siitä pitäen olen osannut pitää varani karjujen suhteen, vaikka nuorempana niitä kosijoita riitti jos jonkinmoisia. Eikä niistä yksikään olisi Suhosen veroinen ollutkaan. Ai mistäkö nämä myöhemmät pahnueeni ovat sitten putkahtaneet? Kenen tahansa aikaansa seuraavan sikarouvan tavoin olen sittemmin säännöllisesti asioinut keinosiementäjän luona. Eihän se toki kovin romanttista ole mutta sitäkin käytännöllisempää.

Yhtäkkiä salama iski johonkin aivan lähelle melkein sokaisten minut välähdyksellään.

"Tällaista ei ole ennen tapahtunut!" tajusin järkyttyneenä.

Ukonilma suorastaan kuului asiaan mutta salamanisku ei. Tallustin siltä seisomalta ovelle kurkistamaan, mitä oikein oli tapahtunut.

Keskellä pihaa seisonut tammi oli haljennut tyveen asti kahtia, ja siinä missä oli vielä aamulla kohonnut puu, kohosi vain pilvi harmaata savua.

"Jestas!" minulta pääsi.

Tuijottaessani näkyä silmät pyöreinä kummastukseni kasvoi entisestään, kun savun keskeltä nousi ihmishahmo.
Mies oli harmaa ja niin vanhan näköinen, etten rohjennut edes arvella hänen ikäänsä. Kasvonpiirteiltään hän muistutti etäisesti meijerin isäntää, mutta muilta osin olemus oli kummallinen. Hänellä oli yllään maahan asti roikkuva kaapu täynnä yksityiskohtaisia kultakoristeita, jotka tosin olivat ilmeisen pitkässä käytössä päässeet pahoin rapistumaan. Pönötin kuistilla ihmetyksestä jäykkänä muukalaisen katsellessa ympärilleen. Lopulta hän laahusti luokseni, empi hetken ja lausahti:

"Kustaawa Congordia Juntturanperä, otaksun?"

"M-minä se olen", sain soperrettua.

"Hyvä. Rouva Juntturanperä, olen tullut noutamaan teidät."

2

Kustaawa virkosi vasta puolen tunnin kuluttua. En sitten koskaan tahdo oppia valitsemaan sanojani tahdikkaasti. Ehdin kaikessa rauhassa leijuttaa hänet keinutuoliinsa ja keittää kahvit valmiiksi. Oli hyvä samalla saada itsekin pieni lepohetki, sillä 200 vuotta täytettyäni loikista tokeneminen on alkanut ottaa aikansa.

Silmäilin odotellessani ympärilleni. Tupa vaikutti hyvin kodikkaalta ja vastasi käsitystä, jonka olin matrikkelista saanut. Se olisi hyvinkin voinut tuoda mieleeni oppimestarini kesähuvilan, jos se olisi ollut tilavampi ja sokkeloisempi sekä kattoon asti täynnä pölyisiä kirjoja ja itsestään räjähteleviä koeputkia. En kuitenkaan voinut olla ihmettelemättä, kuinka tämän idyllisen kodin pöllämystynyt asukki voisi mitenkään olla avuksi prinsessalle. Kenties kristallipallo oli lopultakin osunut harhaan?

Kustaawa raotti silmiään. Tällä kertaa päätin olla varovaisempi, sillä aikaa ei ollut hukattavaksi. Yritin näyttää niin luontevalta kuin kultakaapuinen tietäjä maatilalla suinkin voi. Emakko säpsähti huomatessaan minut.

"Herra ei taida olla täkäläisiä?"

"Enpä niin", koetin virkkoa leppoisasti. "Olen tietäjä Carambolos."

"Jaahas. Mikäs herra tietäjän matalaan majaani tuo?"

"Prinsessa Lillendaalia tarvitsee apuanne. Tarina on pitkä, kerron matkalla."

"Matkalla minne? En ole tietääkseni menossa mihinkään. Nuorena kyllä kävin toisinaan kylällä humppatansseissa, mutta eipä ole sinnekään tullut enää aikoihin lähdettyä, kun tilaa pitää hoitaa ja vähän kihtikin vaivaa."

"Prinsessa..."

"Olisitte toki ilmoittanut tulostanne etukäteen, niin olisin tiennyt leipoa vähän pullaa ja piirakoitakin. Ettei herra nyt vaan saa ihan väärää kuvaa talon vieraanvaraisuudesta. Tuo naapurin Hellu-Annikkikin kun kerran tulla pölähti sen uuden sonniystävänsä kanssa, niin totesin vaan jotta vartokaahan tovi, niin siinä sitten pyöräytin mustikkapiirakan, ja ihan mehevähän siitä tuli. Mitä se herra nyt noin huitoo ja mumisee? Lisää kahviako..."

Ennen kuin unetusloitsun vaikutus oli vielä edes ehtinyt kunnolla alkaa, harpoin jo pihan poikki kuorsaava emakko perässäni leijuen. Avasin portin ja astuin sisään.

3

Herätessäni en ollutkaan enää keinutuolissani vaan jossain aivan vieraassa paikassa. Suljin silmäni uudestaan luullen unen yhä jatkuvan, mutta seuraavalla heräämisyrityksellä paikka oli yhä sama. Outo tietäjä seisoi edessäni kärsimättömän näköisenä. Joka suunnassa näkyi vain loputtomannäköisiä monenkirjavia käytäviä, joiden varsilla oli siellä täällä ovia.

"Missä olemme?"

"Yhdyskäytävässä."

"Onko tämä unta?"

"Melkein. Satua."

Tietäjä piti hetken tauon ja jatkoi:

"Oletko koskaan miettinyt, miksi kaikki tuntuu aina niin tutulta?"

"Eivätpä meillä maalla päivät niin suuresti toisistaan eroa... Mutta kieltämättä nyt kun mainitsitte, niin tuleehan se aika useinkin se sellainen tesavyy, mikä onkaan sen syy? Me Naaraissa oli tässä pari numeroa sitten siitä juttua."

Carambolos hymähti ja lähti harppomaan käytävää pitkin.

"Mitä kaikkien näiden ovien takana on?"

"Satuja. Sinun maailmasi on niistä yksi. Esimerkiksi tuo", hän sanoi osoittaen ovea, jossa luki 'Turpimo', "on opettavainen kertomus nuoresta tammasta, joka haaveilee voittavansa Keskiyön ravit. Kiltti ja viehättävä Turpimo joutuu kuitenkin kateellisen pahan emäpuolensa pettämäksi, kun tämä kengittää hänet lasikengin, mutta hyvän lehmättären ansiosta kengät kestävät ja Turpimon haave toteutuu."

"Entäs tuo, 'Lypsikki ja seitsemän pientä porsasta'?"

"Kunhan prinsessa on turvassa, voimme käydä läpi vaikka kaikki matrikkelin sadut, mutta nyt siihen ei ole aikaa."

"Tehdään niin. Tuo varsinkin kuulostaa erityisen hauskalta, kun siinä on porsaitakin ja kaikkea... Porsaita! Jestas! Miten saatoinkaan jättää possuni aivan yksin, kun ne eivät ole vielä päivänkään vanhoja! Minun pitää päästä heti takaisin!"

Lähdin hätäpäissäni ryntäilemään käytävää pitkin ja humpsahdin sisään ovesta, jonka tekstiä en ehtinyt lukea.

4

Kutsumattomat vieraat saattavat sopivaan satuun joutuessaan aikaansaada aikamoista sotkua, joten koetin varautua pahimpaan. Onnistuin kaikesta huolimatta aliarvoimaan hysteerisen emakon tuhovoiman.

Pikasilmäyksellä valtavien ruusupensaiden peittämässä navetassa näytti olevan kaikki kunnossa, mutta kuorsauksen sijaan sisältä kuului lypsämisen ääniä. Pihakaivon kannella istui masentuneen oloinen prinssi Röhkeä.

"Auta minua, parahin tietäjä! Karjakko Ruusunen ei enää tarvitse minua, koska joku on jo käynyt herättämässä hänet satavuotisesta unestaan. Mikä pahinta, en edes pääse sisään pensaiden läpi, sillä miekkani on kadonnut!"

Jätin prinssin röhkimään itsekseen vakuuteltuani palaavani korjaamaan asian ensi tilassa.

Sorkanjäljet johtivat läheiseen metsään. Pienen mökin ikkunasta kantautui kiihtynyttä kotkotusta ja oven pielessä lojui sekavan oloinen susi paitsinpannun muotoinen kuoppa päässään.

"Kumpi oli ensin, Munahilkka vai Kanahilkka?" se horisi.

Varmistin tainnutusloitsulla, ettei ainakaan susi pääsisi tekemään enempää vahinkoa sadulleen – tai eksistentialismille.
Sisältä löysin Kustaawan paistamasta lettuja punaiseksi maalattuun munankuoreen sonnustautuneelle tyttöselle sekä tämän isoemolle, jotka kaakattivat tohkeissaan niin että höyhenet pöllysivät.

"Vielä meidät hukka perii, sanokaa minun sanoneen! Ennen täällä oli niin rauhallista, mutta nykyään hyvä jos uskaltaa nokkansa ulos työntää, kun koko metsä on yksi kauhistuksen kanahäkki! En uskalla ajatellakaan, kuinka meidän olisi käynyt, jollei sikarouva olisi osunut paikalle. Mitä äitisikin sanoisi, kun hukkasit eväskorin…"

"En minä tahallani!"

"Höpsistä! Eväskorit eivät noin vain katoa."

Paria sauvanheilautusta myöhemmin kiivas keskustelu jatkui äänettömänä, sillä minulla ei todellakaan ollut aikaa odottaa suunvuoroa.

"Pahoittelen, Kustaawa, etten selittänyt aiemmin, kuinka järjestin jälkikasvusi asiat kuntoon ennen lähtöämme. Naapurisi sattui juuri tulemaan vierailulle ja suostui ilomielin porsaanvahdiksi."

"Mutta sepä helpotus! Olin niin huolissani. Hellu-Annikki se osaa aina olla huomaavainen. Pitääkin paistaa hänelle kiitoskakku heti kun pääsemme takaisin."

"Nyt on kiirehdittävä. Satumaa on ajautumassa yhä pahempiin vaikeuksiin ja olemme hukanneet jo tarpeeksi aikaa. Vastedes, vaikka mikä olisi, älä lähde törmäilemään ympäriinsä kuin päätön kana. Kahdessa läpeensä seonneessa sadussa on minulle paikkaamista ihan riittämiin."

Tarvoin lähimmästä portista käytävään ja lyhintä reittiä ovelle, jossa luki Nautaprinsessa.

"Olipa kerran prinsessa..."

5

"Pankaa vauhtia", Prinsessa Lillendaalia mylvi ympärillään parveilevalle palvelusväelleen, "minulla on kurnuttava nälkä!"

Prinsessa ei ollut lainkaan tyytyväinen. Hänen pötsinsä ammui tyhjyyttään, eikä vähiten aamuisen ruotsintunnin takia, joka oli mennyt tavallistakin huonommin. Hän, Satumaan suuri kruununperijätär, oli suorittanut erinomaisin arvosanoin sellaisetkin Prinsessakoulun vaativat oppimäärät kuin Kestohymyn harjoituskurssi, Ympäripyöreät vastaukset mielipidevaikuttajille ja Edistyneitä parvekevilkutuksia, mutta pakollinen ruotsi aiheutti ylitsepääsemättömiä vaikeuksia.

"Mihin ihmeeseen minä tarvitsen ruotsia?" prinsessa oli tuskaillut.

"Se voi olla tulevalla hallintokaudellasi tärkeä kieli", opettajatar oli järkeillyt.

"En edes tiedä, missä sitä puhutaan!"

"Se ei ole olennaista. Opetussuunnitelmaa on noudatettava."

"Sitä paitsi saduissa kaikki ymmärtävät toisiaan joka tapauksessa! Kaikki tyhmät synonyymit, homonyymit ja anonyymit ovat täysin turhia!"

"Noh, noh. Kerronko taas sadun prinsessasta, joka ei halunnut oppia ruotsia?"

Opettajattaren päätä ei ollut kääntäminen, ja ratkaisevan kurssin läpäiseminen riippuisi viikon kuluttua järjestettävän monivalintakokeen tuloksesta. Yksikään kruununperillinen ei ollut Satumaan historiassa reputtanut, sillä siihen ei yksinkertaisesti ollut varaa. Prinsessan vastuulla olivat pääkaupungin sisäiset asiat, ja ilman muodollisesti pätevää asiainhoitajaa kaupunki ja sitä myötä koko valtakunta joutuisi kaaokseen. Hätätapauksessa tosin kysymykset "mukautettaisiin" siten, ettei 50%:n vähimmäispistemäärä jäisi täyttymättä.

Turhaumuksissaan Lillendaalia ryntäsi palatsista. Tällaisessa tilanteessa ainoastaan hulvaton shoppailu voisi piristää häntä. Hän suuntasi suoraa päätä suosikkibasaariinsa, jossa hänellä oli tapana tehdä mitä yliammuvimpia löytöjä koko hovin kauhuksi.

"Kas, sehän on paras asiakkaani! Tervetuloa taas, arvon prinsessa", toivotti Lillendaalian luottovaatturi kultarahankuvat silmissään.

"Esitelkää minulle uusinta muotia!" prinsessa komensi purjehtiessaan ylellisyysasusteiden sekaan.

"Katsotaanpa... Kas tässä olisi uusia turpahuiveja suoraan Tuhannen ja yhden yöelämän huipulta. Puhtainta silkkiä!"

"Vain mahot kantturat käyttävät huiveja! Näytänkö mielestänne vanhalta?"

"Ette suinkaan! Entä tällainen viehättävä turkisviitta? Aitoa yksisarvista, ja vieläpä nerokas hoikentava leikkaus!"

"Kuulkaas nyt. Ensin väitätte minua vanhaksi ja sitten vielä lihavaksi. Kuinka julkeatte! Kaipaisinko todellakin mielestänne hoikennusta?"

"Ette tietenkään..." kauppias sopersi hädissään.

"Kootkaa itsenne, hyvä mies, ja esitelkää minulle tuota ihastuttavaa helmiäiskorsettia!"

Vaatturi kalpeni entisestään.

"Tämä on hyvin... uskaltava malli."

"Sopii tyyliini. Antakaas niin sovitan sitä", prinsessa tokaisi jo hieman leppyneenä kauppiaan alkaessa ahtaa häntä korsettiin.

"Se, öh... korostaa varsin mojovasti uhkeita utareitanne..."

"Mainiota. Otan tämän. Ei tarvitse panna pakettiin, otan sen heti käyttöön. Lähettäkää lasku vanhemmilleni, kuten tavallista", ostokseensa tyytyväinen neito kujersi ja jätti vaatturin pyyhkimään hikeä otsaltaan.

Uudesta asusteestaan ylpeä prinsessa päätti matkallaan poiketa palatsin valtaisassa puutarhassa. Kotona odottava ruotsin kertaaminen innosti hänet tarkastelemaan suureellisia istutuksia aivan erityisen huolellisesti. Puutarha oli hänen isänsä, Satumaan kuninkaan silmäterä, ja prinsessa ymmärsi hyvin miksi.

Lumoutuneena Lillendaalia tutki puistoa, kunnes hänen sorkkansa kopsahti johonkin kovaan. Maassa lojui vanha öljylamppu, joka oli varmasti aikanaan ollut hieno mutta jonka loisto oli aikojen saatossa hiipunut. Prinsessan mieleen välähti heti mahdollisuus, että kyseessä voisi olla aito taikalamppu, joka oli kerrontateknisen häiriön vuoksi sujahtanut puutarhaan jostain naapurisadusta.

Satumaan lait edellyttivät löytötavarat, eritoten taikavoimaiset, palautettavan välittömästi oikeille omistajilleen. Silti prinsessa epäröi. Hän oli vasikasta pitäen haaveillut löytävänsä taikalampun. Mitä kaikkea hän voisikaan toivoa! Viimeisen tentin läpäisy oli päällimmäisenä mielessä, mutteipä hän olisi pannut pahakseen upouutta timanttitiaraakaan, saatika kuumia treffejä Julius LaNavettan, Satumaan ihailluimman filmitähden kanssa, jonka julisteilla Lillendaaliakin oli yhden makuuhuoneistaan tapetoinut.

Haaveisiinsa vajonneena hän huomaamattaan hiveli lamppua ja kuinka ollakaan, lampusta pölähti uupunut mutta helpottuneen oloinen henki. Kaikki laki ja järjestys kaikkosi siinä hetkessä prinsessan päästä.

"Vapautitte minut, jalo neito! Kiitokseksi toteutan yhden toiveenne."

"Vain yhdenkö?"

"Niin. Ajat ovat ankarat ja toivomusalallakin on jouduttu turvautumaan leikkauksiin. Mutta älkää antako sen häiritä vaan olkoon ainokainen toiveenne sitäkin hohdokkaampi!"

"Minä toivon, että... toivon, että, äh... en osaa valita!"

"Toiveenne toteutukoon!" kajautti henki ja haihtui jättäen lampun jälkeensä.

Varhain seuraavana aamuna etsintäpatrio löysi niiltä sijoiltaan hölmistyneen prinsessan, joka ei ollut osannut valita reittiä kotiin, puhumattakaan että olisi edes onnistunut päättämään lähteäkö vai ei. Kruununperillisen löytyminen aiheutti huojennusta koko valtakunnassa, mutta samaan aikaan hänen hämmentävä tilansa aiheutti huolta. Kuinka valintakyvytön kokelas voisi selvitä välttämättömästä monivalintakokeesta? Ja vaikka selviäisikin, millaiseen suuntaan päättämätön hallitsija alamaisensa johtaisi?

6

"Prinsessarukka!" Kustaawa puuskahti keskeyttäen kertomukseni. "Kuinka hänelle sitten kävi?"

"Olin juuri tulossa siihen. Epätoivoinen hoviväki kutsui paikalle eri alojen tuntijoita, luonnollisesti myös minut, prinsessan maagis-astraalisen neuvonantajan ja maan suurimman tietäjän. Mutta on pakko tunnustaa, etten minäkään osannut auttaa häntä."

"Kuinka ihmeessä minä sitten voisin? Mistä saitte päähänne, että minusta voisi muka olla jotain apua?"

"Lillendaalia ei – yllättäenkään – osannut päättää, kuka olisi soveltuvin häntä auttamaan, joten päätimme turvautua kristallipalloon. Voit uskoa, että olin vähintään yhtä yllättynyt kuin sinä, kun kuvasi ilmestyi. Pallo ei ole koskaan selittänyt päätöksiään. Kas niin, olemme melkein perillä."

Olimme saavuttaneet kukkulan huipun ja edessämme avautui vehreä laakso, jossa Satumaan palatsi ympäröivine kaupunkeineen sijaitsi. Liirumlaarumjoki virtasi hiljalleen vuorilta kaupungin läpi kohti horisontissa häämöttävää merta. Kustaawan leuka loksahti maiseman huikaisevuuden edessä. Kuului vain hiljainen 'jestas'. Ei kuitenkaan ollut aikaa jäädä taivastelemaan.

"Jatkakaamme matkaa", virkoin silmäillen matkakumppanini virttynyttä esiliinaa. "Sinun pitää hieman hienostautua ennen kuin voimme mennä palatsiin."

Madam Margarita oli mittavan uransa aikana nähnyt kaikenlaista. Yksi perinpohjin hämmentynyt maalaisemakko lisää hänen arvostetun 'Helmiä sioille'–koruputiikkinsa asiakaskunnassa ei tuntunut enää missään. Yltäkylläisin kultakäädyin verhoiltuna hänen ylevä olemuksensa lähestyi paikalleen jähmettynyttä Kustaawaa.

"Kuinka voin... auttaa?" hän liversi mittaillen arvostelevalla katsellaan uutta asiakasta.

"Rouva Juntturanperä on matkalla tapaamaan prinsessaa", ohjeistin huomattuani, että Kustaawa tuskin onnistuisi lähiaikoina avaamaan suutaan.

"Aah!" Madam Margaritan ilme kirkastui. "Hovityyli on erikoisalaani. Koreus ja mahtipontisuus kuuluvat poikkeuksetta asiaan, minkä lisäksi kevään suuri villitys ovat vaaleanpunaiset timantit."

Kustaawan entistäkin kauhistuneemman ilmeen nähdessään hän jatkoi:

"Mutta rouvan... maanläheiseen tyyliin sopii toki myös jokin hieman hillitympi vaihtoehto."

Tuntia myöhemmin voipunut ja kilisevä Kustaawa kompuroi kadulle vanavedessäni. Vaikka prinsessan kanssa olikin ollut mahdotonta sopia tapaamista tiettyyn ajankohtaan, viivyttely ei pulmallisessa tilanteessa kävisi päinsä.
Rauhalliseen maalaiseloon tottunut Kustaawa ei kuitenkaan jaksanut taivaltaa kovin pitkään hengästymättä.

"Emmekö voisi pitää pienen lepotauon, vaikkapa tuolla mukavannäköisellä matolla istuen?"

Ennen kuin ehdin miettiä, olisiko itämaisessa matossa niittypolun varrella jotain tavallisuudesta poikkeavaa, Kustaawan ahteri oli jo laskeutunut keskelle mattoa ja lähtenyt kohoamaan suoraan ylöspäin.

7

Liika ravaaminen oli epäilemättä vaatinut veronsa ja aloin tuntea oloni hieman epävakaaksi. Silmissäkin oli jotain vikaa, koska tietäjä alkoi näyttää hetki hetkellä kaukaisemmalta, vaikka hän selvästi harppoikin minua kohti. Päätin sulkea visusti silmäni ja käydä lepäämään ennen kuin mitään pahempaa tapahtuisi. Tuuli yltyi äkisti ja painauduin tiukemmin mattoa vasten.

Näin kummallista unta, jossa leijuin korkealla valtavan, koristeellisen rakennuksen yllä.

"Onneksi tämä on vain unta", ajattelin, "sillä pelkään kuollakseni korkeita paikkoja", ja jatkoin uneksintaani heräämistä odotellen.

Jonkin ajan kuluttua tajusin, ettei sitä tulisi. Aloin röhkiä hädissäni, ja matto vastasi aloittamalla vauhdikkaan laskeutumisen. Olin liian kauhuissani edes sulkeakseni silmäni. Terävät tornit lähestyivät uhkaavasti, mutta matto vaikutti tietävän, mitä oli tekemässä, ja väisti esteet taidokkaasti. Ennen kuin huomasinkaan, olimme enemmän tai vähemmän onnellisesti maassa.

Edessäni kohosi kullanruskeasta kivestä rakennettu kumpuileva rakennus, josta tornit sojottivat kukin omaan suuntaansa. Olin eksyksissä vieraassa maassa ilman johdattajaani, joten ainoa vaihtoehtoni olisi kysyä tietä. Lähdin köpöttelemään aukion poikki kohti sisäänkäyntiä. Lähestyessäni holvikaarisisäänkäyntiä kulkuni pysäytti kaksi vartijaa polleina hienostuneissa asuissaan ja peitset kavioissaan. Kohotin katseeni, mutta ennen kuin ehdin ottaa askeleen taaksepäin, he perääntyivät ja kumarsivat.

"Käykää sisään, rouva Juntturanperä!"

Olin niin hämmästynyt etten kysynyt mitään. Tuskinpa olisin edes ymmärtänyt vastausta, ja kummallisempaakin oli päivän aikana tapahtunut, joten tyydyin jatkamaan kulkuani. Löysin itseni suuresta aulasta, jonka toisesta päästä minua kohti kiirehti vieläkin arvokkaamman oloista väkeä. Aloin empiä, olisiko sittenkin pitänyt pistäytyä jossain vähän vaatimattomammassa pytingissä.

"Tervetuloa Satumaan palatsiin! Olemmekin jo odottaneet teitä. Olen Hänen Kuninkaallisen Korkeutensa Muu XIV Turvallisen hovimarsalkka Hubert Bernhardilainen."

Nimen kuuleminen upotti minut jälleen muistoihin. Edessäni kumarteleva jäykästä muodollisuudestaan huolimatta charmantin lupsakka herra kieltämättä muistutti Marsalkka Suhosta muutenkin kuin tittelinsä puolesta, vaikka Suhonen olikin saanut arvonsa sota-ansioistaan.

"Pahoittelen palatsin epäedustavaa tilaa", Hubert totesi huomatessaan, että silmäilin palvelijoita, joita ravasi edestakaisin kanniskellen toinen toistaan omituisempia esineitä.

"Eipä tässä mitään, minulla on vain vähän vaikeuksia sopeutua tällaiseen väenpaljouteen, kun ei meillä Juntturanperällä niin kovin usein vieraita käy, näin hienoja varsinkaan."

Ennen kuin huomasinkaan, minut oli johdatettu viehättävään salonkiin ja istutettu ylelliselle, minun makuuni vähän turhankin hienolle divaanille.

"En tiedä, milloin prinsessa ottaa teidät vastaan. Hän ei totta puhuen taida tietää itsekään."

"Kenties käyn itse hänen juttusillaan?"

"Mutta eihän sellainen käy päinsä. Etiketin mukaan vieraiden tulee odottaa prinsessaa."

"Jos olen oikein Lillendaalian tolan ymmärtänyt, voimme joutua odottamaan aimo tovin..."

"Rouva lienee oikeassa. Etiketin rikkominen on toki vakavaa, muttei mitään siihen kaaokseen verrattuna, jonka prinsessan onneton vastoinkäyminen on meidät johtanut."

Hetken epäröityään hovimarsalkka auttoi minut ylös upottavalta istuimeltani ja lähti kuljettamaan kohti yhtä palatsin torneista. Väritykseltään se oli kauttaaltaan ruusunpunainen, jonka sain kuulla olevan prinsessan lempiväri.
Tornin huipulla pysähdyimme valtavan sydämenmuotoisen oven luokse.

"Hallitsijoiden henkilökohtaisiin tiloihin meneminen on luonnollisesti vakava rike, jonka estäminen kaikin keinoin kuuluu tehtäviini. Valitettavasti tosin minäkään en voi olla aina läsnä kaikkialla, joten sillä välin kun katson toisaalle, jotain odottamatonta saattaa tapahtua..." Hubert vihjasi portakkoa kohti kääntyen.

"Voi ei, ei kai kukaan yritä pahantahtoisesti tunkeutua prinsessan huoneistoon?"

Hovimarsalkka rypisti otsaansa ja huokaisi.

"Luvalla sanoen, hienovarainen vihjeeni taisi olla teille liian hieno. Menkää jo, nyt en näe mitään", hän puuskahti ja peitti silmänsä.

Viimein ymmärsin käppäillä varovasti ovelle. Koputtaminenkaan tuskin auttaisi, sillä prinsessa ei varmaankaan osaisi päättää, tullako avaamaan vai ei. Raotin ovea ja livahdin sisään.

Olin tullut tilavaan mutta tupatentäyteen sisustettuun saliin, joka hehkui häikäisevänä punaisen sävyissä. Lukuisia erimuotoisia ovia pilkotti patsaiden, maalausten ja lukemattomien muiden koriste-esineiden viidakon lomasta. Suuntasin kohti perimmäistä, jonka takaa kuului kiihtyneitä ääniä.

Keskellä makuusalia sydämenmuotoisella vuoteellaan istui prinsessa Lillendaalia hämmentyneen näköisenä pitsiunelmayöpaidassaan. Minut nähdessään kamaripalvelijattaret lopettivat kinastelunsa ja kääntyivät tuijottamaan minua silmät lautasmaisen puolipyöreinä. Prinsessan luona ei tainnut juuri käydä yllätysvieraita. Tajuttuaan, ettei prinsessa varmaankaan kertoisi heille, milloin olisi sopivaa poistua, palvelijattaret lehahtivat tiehensä.

"Teidän korkeutenne", tervehdin ja niiasin hieman huterasti, "Juntturanperän Kustaawa palveluksessanne."

"Päivää, rouva Juntturanperä. Tai huomenta. Kenties iltaa? Joka tapauksessa tervetuloa palatsiin. Tai ehkei sittenkään?"

"Tulin auttamaan teitä. Totta puhuen en kyllä tiedä, miten."

"Ei se mitään, en minäkään."

"Edes tietäjä Carambolos ei tiennyt. Hän johdatti minua, kunnes tiemme äkisti erkanivat."

"Kaikki toivo saattaa olla mennyttä."

Prinsessan kanssa juttelemisesta ei tullut hullua hurskaammaksi, joten kävin tallustelemaan ympäri huoneistoa. Ruokasalista löysin palvelijattaret kaakattamasta keskenään.

"Tohdinkohan tiedustella, kuinka kauan prinsessa on ollut huoneessaan? Hän vaikuttaa nimittäin aika nuutuneelta."

"Kolme kokonaista päivää", voivotteli ensimmäinen palvelijatar.

"Jestas! Eipä ihmekään. Raitis ilma voisi tehdä terää."

"Jos hän osaisikin päättää lähtevänsä ulos…" surkutteli toinen.

"Ehkäpä hän lähtee, jos pyydän kauniisti", pohdin ja palasin makuusaliin palvelijatarten jäädessä katsomaan kauhistuneina.

"Arvon prinsessa, suvaitsisitteko ulkoilla hieman seurassani? Se olisi teille hyväksi."

"Ahaa."

"Tulkaa, käydään ainakin parvekkeella haukkaamassa hieman happea."

Lillendaalia ei vastustellut, kun talutin hänet makuusalin koristeelliselle parvekkeelle. Näkymä yli kaupungin oli todella vaikuttava. Jouduin nojaamaan seinään, jottei olisi huimannut ihan niin kovasti. Prinsessan pitkät vaaleat hiukset ja yöpaita lepattivat vienossa tuulessa. Kaduilta kuului huudahduksia, kun kansalaiset havaitsivat prinsessan ilmestyneen näkyviin. Reaktion voimakkuudesta päätellen kaupunkilaiset olivat kaivanneet keulakuvaansa.

Aikamme tuuletuttuamme palasimme makuusalin puolelle. Prinsessasta ei ymmärrettävästi ollut kovin paljon juttuseuraa, mutta oli rentouttavaa vain löpistä omiani jollekulle, joka kuunteli. Olin keskellä elämäni suurinta seikkailua ja ensimmäistä kertaa koko päivänä minulla oli tilaisuus hieman hengähtää.

Jonkin ajan kuluttua ovelta kuului kolahdus ja pitkien askelten kopse. Oviaukkoon ilmestyi tietäjä Carambolos, jonka aina yhtä viilipyttymäiseen olemukseen oli ilmestynyt hiven levottomuutta.

"Mitä olette tehneet?" hän tiuskaisi. "Kansa vaatii prinsessaa ammuttavaksi aamunkoitteessa."

8

Satumaan kuningashuoneella on pitkät perinteet. Tarkkaa historiankirjoitusta ei ole säilynyt, mutta siitä kaikki tutkijat ovat yksimielisiä, että Lypsävien suku on hallinnut aikojen alusta lähtien. Prinsessa Lillendaalian oli ensin valmistuttuaan Prinsessakoulusta määrä ottaa vastuulleen pääkaupungin ja myöhemmin kuningattareksi tullessaan koko maan asiat.

Valta tuo luonnollisesti mukanaan velvoitteita. Kansa on vuosisatojen kuluessa oppinut odottamaan hallitsijoiltaan luotettavuutta ja ennustettavuutta. Satujen asukkaat ovat tapojen noudattamisesta erityisen tarkkoja, sillä he eivät ole tottuneet yllätyksiin. Prinsessan pitkittynyt päättämättömyyden tila oli jo vienyt alamaisten sietokyvyn äärimmilleen ja julkinen esiintyminen sopimattomassa asussa oli viimeinen pisara.

Epäpäteväksi todetun hallitsijan syrjäyttämiseen virastaan on olemassa ikiaikaiset menettelyt, joita ei tosin koskaan ole jouduttu panemaan toimeen. Prinsessan ollessa kyseessä seremonia suoritetaan vuorokauden kuluessa päätöksestä. Kaupunkilaiset kerääntyvät palatsin ympärille ammumaan kovaan ääneen osoittaen näin epäluottamuksensa. Siitä, mitä tapahtuu, mikäli hallitsija tämän jälkeen kieltäytyy luopumasta vallasta, ei myöskään ole ennakkotapausta, mutta Lillendaalian ollessa kyseessä sitä vaaraa tuskin on.

Kustaawa oli uutisesta hyvin järkyttynyt eikä lakannut hokemasta, kuinka pahoillaan oli aiheuttamastaan sotkusta. Koetin lohduttaa häntä vakuuttamalla, ettei tilanne olisi joka tapauksessakaan voinut kovin kauan jatkua ennallaan eikä hänen olisi voinut odottaakaan tuntevan hovin tapoja, mutta tästä ei vaikuttanut olevan juurikaan apua. Uskoni kristallipallon erehtymättömyyteen oli entistäkin kovemmalla koetuksella.

Myöskään vieraiden esineiden ilmestymistulvalle ei näkynyt loppua. Palatsin koko alin kerros oli jo täynnä erilaisia enemmän tai vähemmän maagisia huonekaluja, kirjoja, soittimia, aseita, leluja ja muuta satujen tavanomaista esineistöä, ja edelleen hämmentynyt palvelusväki kantoi sisään jatkuvasti lisää tavaraa. Vaikutti aivan kuin jokin voima olisi vetänyt niitä puoleensa. Kaaos ei houkutellut minua kuvittelemaan, millaisessa tilassa olivat muut sadut, jotka olivat ilmiön vuoksi menettäneet ratkaisevat osansa.

9

Minut oli kutsuttu auttamaan prinsessaa, mutta olin ainoastaan pahentanut hänen ongelmiaan. Olin tyystin neuvoton, mutta jotain minun olisi pakko yrittää, sillä kukaan muukaan ei vaikuttanut mahtavan tilanteelle mitään. Minulle valkeni vähitellen, että samoin kuin olin itse mennyt tolaltani tietäjän ilmestyessä omaan satuuni, Nautaprinsessan asukkaat eivät osanneet suhtautua elämänsä muuttumiseen. Minulla oli siis ainoana mahdollisuus ratkaista arvoitus, mikäli se ylipäänsä oli ratkaistavissa. Ajatuskin tuntui pelottavalta, mutta vaihtoehtoja ei ollut. Carambolos oli niin ikään ulkopuolinen, mutta hänen ajattelunsa oli liian ikiaikaista ja kaavamaista ollakseen avuksi.

"Näytä minulle taikalamppu, jolla prinsessa toivoi itsensä tahdottomaksi", pyysin ja hämmästyin itsekin päättäväistä äänensävyäni.

Carambolos oli hetken vaiti. Sitten tarmoni tarttui häneen ja suuntasimme kohti palatsin alakertaa.

Prinsessallisena esineenä taikalamppu oli saanut kunniapaikan jalustalla keskellä juhlasalia, joka muistutti hetki hetkeltä enemmän romuvarastoa, vaikka palvelijat kuinka koettivat pitää alati lisääntyvät esineet edes jonkinlaisessa järjestyksessä.

Otin lampun sorkkiini. Koetin hieroa sitä samoin kuin Lillendaalia oli tietäjän kertomuksen mukaan tehnyt, mutta mitään ei tapahtunut. Käänsin lampun ylösalaisin ja ravistin sitä varovasti. Aukosta tipahti paperilappunen, jossa luki: "En ole tällä hetkellä tavoitettavissa. Voit jättää viestin kääntöpuolelle, jos oikeasti uskot, että palaan. Hahhaa, toivoo Lampunhenki."

"Eipä ollut paljon apua tästäkään", harmittelin. "Kaikki nämä esineet ovat siis kotoisin muista saduista, eikö totta?"

Carambolos nyökkäsi hitaasti.

"Onko niitä koetettu palauttaa takaisin oikeille omistajilleen?"
"Sitä yritettiin heti aluksi. Sillä välin kun vein yhden esineen takaisin, kaksi muuta ilmestyi tilalle", tietäjä huokaisi. "Sitä paitsi kaiken tämän palauttaminen vaatisi koko palatsin henkilökunnan työtä, eikä tavallisten hahmojen siirtymistä satujen välillä katsota hyvällä, sillä se aiheuttaa helposti vahinkoa molemmissa päissä. Pahimmassa tapauksessa lähetti jää sille tielleen, ja silloin edessä on entistäkin suurempi ongelma."

Takaamme kuului kohtelias rykäisy.

"Aurinko laskee hetken kuluttua", tiedotti apea Hubert Bernhardilainen, "ja arvon vieraiden on syytä siirtyä vierashuoneiden puolelle. Palatsi täytyy saattaa juhlakuntoon huomista seremoniaa varten."

Olin niin huolissani prinsessasta ja koko valtakunnan kohtalosta, etten saanut nukuttua silmäystäkään. Huoneeni ikkunasta näin, kuinka kansaa jo kerääntyi palatsin ympärille auringonnousua odottamaan. Pian palvelijattaret saattaisivat Lillendaalian palatsin pääparvekkeelle vastaanottamaan tuomionsa.

Carambolos ei myöskään nukkunut. En tiedä, tarvitsiko hän ylipäänsä unta, koska en myöskään ollut missään vaiheessa nähnyt hänen syövän tai juovan mitään. Livahdin hänen huoneeseensa ja rikoin hiljaisuuden:

"Missä kristallipalloa säilytetään?"

"Yhdennentoista tornin huipulla, mutta sitä saa käyttää vain tarkoin määritellyissä tilanteissa… ja taisin juuri määritellä tämän sellaiseksi", tietäjä ehätti täydentämään ennen kuin edes ehdin luoda häneen vaativan katseen.

Kristallipallo oli nimensä mukaisesti kirkas ja pyöreä, jotakuinkin vastasyntyneen porsaan kokoinen pyörylä. Siitä kuului hiljaista huminaa ja jollen olisi tiennyt, etteivät pallot osaa nukkua, olisin voinut väittää sen tekevän juuri niin.

"Saanko katsoa sitä lähempää?"

Carambolos otti pallon varovaisesti alas korokkeelta ja ojensi minulle.

"Perimätiedon mukaan sitä ei voi rikkoa, mutta koskaan ei voi olla liian varovainen."

Otin tukevan otteen pallosta ja katsoin sen sisään. Harmaa savu ei paljastanut mitään. Yhtäkkiä kiehkuroiden lomassa vilahti tulenhehkuisena kiiluva silmäpari.

"Jestas!" kirkaisin ja pallo kirposi käsistäni.

Tietäjä oli liian kömpelö syöksyäkseen putoavan taikakalun perään, ja se osui lattiaan pirstoutuen tuhansiksi sirpaleiksi. Savu leijui hetken ilmassa ja syöksyi sitten ulos ikkunasta.

"Tuo ei ollut oikea kristallipallo!" Carambolos huudahti.

"Mikä hyvänsä se olikin, se ei taatusti ollut hyvällä asialla."

"Minun pitää välittömästi käydä tutkimaan asiaa. Onkohan omassakaan teoksessani aiempaa mainintaa moisesta…" iälleen epätyypillisen kiihtyneesti elehtivä tietäjä huudahti ja kaivoi kaapunsa kätköistä paksun kultakoristeisen kirjan nimeltä 'Maailmanlopun ennustuksia'.

Sillä välin laahustin alakertaan. Viimeinenkin oljenkorsi oli pettänyt.

Juhlasalin ovilla seisoskeli toimettoman näköinen kantaja. Näyssä oli jotain poikkeuksellista. Menin puhuttelemaan häntä.

"Vihdoinkin", hän tokaisi. "Tavaraa on lappanut sisään ovista ja ikkunoista monta päivää ja vasta nyt saan levätä hetken."

Muuta todistetta en tarvinnut. Taikaesineiden virta Nautaprinsessaan oli tyrehtynyt. Kristallipallon virkaa toimittaneen petollisen esineen oli täytynyt olla häiriön takana.

Ensimmäinen ajatukseni oli rynnätä jakamaan havaintoni tietäjän kanssa, mutta aikaa ei ollut. Ryntäsin sisään juhlasaliin, jossa oli jo selvästi väljempää. Yhtä selittämättömästi kuin olivat tulleet, esineet plopsahtelivat tiehensä tiheään tahtiin uusimmasta vanhimpaan. Lopulta jäljellä oli ainoastaan taikalamppu. Nostin sen alas jalustalta ja odotin. Lopulta lampusta kuului kolahdus ja ilmeisen painokelvotonta tekstiä jollain muinaisella kielellä. Hieroin lamppua tarmokkaasti ja perin närkästyneen oloinen henki ilmestyi.

"Mitä nyt taas? Minut on jo kertaalleen vapautettu. Rouva varmastikin haluaa toteuttaa toiveensa eikä minulla ole vaihtoehtoakaan, joten antaa kuulua."

"Toivon, että prinsessa Lillendaalian toive kumoutuu!"

"Toiveenne toteutukoon. Jokohan nyt saisin olla rauhassa…" henki mutisi ja katosi.

Elämöinti ulkona voimistui. Prinsessa oli epäilemättä ilmestynyt näkyviin. Syöksyin kohti parveketta, josta kantautui äänekästä kinastelua.

"Mitä oikein ajattelitte pukiessanne minut siniseen?" Lillendaalia mylvi vapiseville palvelijattarilleen. "Tiedätte vallan hyvin, että tämänhetkisen muodin mukaan sunnuntaisin sopii näyttäytyä julkisesti ainoastaan lilassa!"

Huokaisin helpotuksesta. Kaikki oli taas kuten pitikin.

"Rakkaat kansalaiset!" prinsessa kailotti. "Minua riemastuttaa suuresti nähdä teidät näin runsaslukuisina. Täten tiedotan, että huomenna suoritan viimeisen osan päättökokeitani ja valmistujaisiani juhlitaan välittömästi sen jälkeen. On iloni ottaa tämän satumaisen kaupungin asiat sydämenasiakseni."

Kansan hämmästys kesti vain hetken ennen muuttumistaan innostukseksi. Tieto tulevasta juhlasta pyyhkäisi syrjään menneiden päivien häiritsevät tapahtumat. Hiivin hienovaraisesti kirjastoon pois edestakaisin törmäilevän palvelusväen tieltä.

Carambolos otti tiedon vastaan tyytyväisenä.

"Oikea kristallipallo ilmestyi hetki sitten takaisin omalle paikalleen. Joku oli korvannut sen samannäköisellä mutta vahingollisen loitsun sisältävällä esineellä. Oikea pallo tuskin olisi uskonut sinusta olevan apua."

Olin totta puhuen hieman loukkaantunut, olinhan loppujen lopuksi ratkaissut arvoituksen, mutta jätin asian sikseen. Päällimmäisenä mielessäni oli tarve päästä takaisin kotiin pahnueeni tykö.

"Oletko varma, ettet halua pistäytyä missään? Matkan varrella on lukuisia kiehtovia satuja", Carambolos ehdotti päästyämme yhdyskäytävään.

"Luulenpa nähneeni ihan tarpeeksi maailmaa joksikin aikaa, kenties loppuelämäkseni", naurahdin vastaukseksi.

"Jos muutat mielesi, yhteystietoni löytyvät satumatrikkelista. Olet tervetullut milloin tahansa", hän lupasi ojentaen minulle koristeellisen kirjan. "Näkemiin."

Juntturanperällä kaikki vaikutti palanneen ennalleen. Ainoastaan salamaniskun pirstaloima puu muistutti, että jotain poikkeuksellista oli tapahtunut. Kiirehdin sisään tupaan.

"Tuhannet kiitokset avustasi, Hellu-Annikki!" huusin jo ovelta. "Anteeksi, että viivyin niin kauan. Jos joudat jäädä kahville, kerron koko tarinan. Et varmasti usko, että…"

Lauseeni keskeytyi, sillä edessäni ei seissytkään naapurinrouva vaan joku, jota en ollut kuvitellut enää kuunaan näkeväni mutta joka yhä näytti pitkälti samalta kuin kuvassa.

"Tervetuloa kotiin, Kustaawa", Marsalkka Suhonen toivotti äänellä, joka sai iän karisemaan yltäni. "Sinun on ehkä vaikea uskoa, mutta olet ollut mielessäni kaikki nämä vuodet. Nyt ymmärrän, että oli virhe jättää sinut. Voimme aloittaa uudelleen alusta."

Tunteeni Suhosta kohtaan vaikuttivat yhtäkkiä huolestuttavissa määrin vähemmän kuolleilta ja kuopatuilta. Hänen jättäessään minut aikanaan alttarille minulla ei ollut ollut vaihtoehtoja, joten en ollut koskaan joutunut käsittelemään tunteitani loppuun asti. Nyt ne vaikuttivat salakavalasti pompsahtavan esiin kuin ikiaikaisesta pakastimesta ikään. Vai oliko sittenkin kysymys vain nuoruudennostalgiasta, jonka yllättävä kohtaaminen herätti? Joka tapauksessa ajatus, että hän voisi noin vain ilmestyä takaisin ja kaikki olisi taas kuin ennen, antoi ymmärtää, ettei hän ollut muuttunut lainkaan niin paljon kuin hänen hillitty käytöksensä antoi ymmärtää.

"Katso, kuinka hyvää huolta olen pitänyt porsaistasi", Suhonen säteili, ja todellakin, pahnue vaikutti nukkuvan tyytyväisenä. "Kävin porsaanhoitokurssinkin."

Yksinhuoltajan arki oli kieltämättä välillä aika raskas, varsinkin tilanhoitoon yhdistettynä. Iän karttuessa olisi hyvä pystyä jakamaan vastuut jonkun kanssa. Jokin ei kuitenkaan sopinut kuvaan.

"Kuinka satuit paikalle niin sopivasti?" sain lopulta avattua suuni. "Tietäjä Carambolos kertoi, että naapuri, jona hän oli kaikesta päätellen sinua pitänyt, oli koputtanut ovelle vain hetki sen jälkeen, kun hän oli leijuttanut minut takaisin tupaan."

"Siinä sain hieman apua", Marsalkka virnisti. "Maailmaa kiertäessäni ymmärsin, että paikkani on luonasi. Satuin eräällä matkallani tapaamaan kauppamiehen, jolta kysyin neuvoa, kuinka lähestyä sinua ja voittaa luottamuksesi. Hän arveli, että tien sydämeesi täytyisi kulkea perheesi kautta. Kauppias myi minulle taikaesineen, joka houkuttelisi sinut hetkeksi toisaalle, jotta ehtisin osoittaa kypsyyteni. Minun ei tarvinnut kuin livahtaa palatsiin vaihtamaan se toiseen samannäköiseen. Enkö ollutkin nerokas?"

Nostalgiani oli haihtunut ilmaan yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin.

"Et todellakaan. Olet tyhmempi kuin olisin ikinä voinut kuvitella. Sinun pikku juonesi sekoitti koko Satumaan eikä pysyvä vahinkokaan ollut kaukana. En käsitä, mitä joskus näin sinussa. Nyt häivy ennen kuin teen ilmoituksen luvattomista vierailuistasi toisiin satuihin, pahanteostasi puhumattakaan. Hyvästi."

Suhosen hymy ehti hädin tuskin hyytyä kun olin tarmokkaasti hätistänyt hänet pihalle ja vetänyt oven perässä kiinni. Piirongin ääreen päästyäni heitin hänen kuvansa surutta kompostiin ja asetin matrikkelin kunniapaikalle sen tilalle.

Kenties jonain päivänä avaisin tuon kauniisti kuvioidun kirjan ja kävisin tutustumassa vähän etäisempiinkin naapureihini. Kenties vierailisin prinsessa Lillendaalian luona kuulemassa tarinoita pääkaupungin elämästä. Kenties antaisi Madam Margaritan suositella minulle viimeisimmän muodin mukaisia koruja ja tuntisin itseni todelliseksi maailmanemakoksi.

Sillä hetkellä elämäni oli kuitenkin täydellistä juuri sellaisena kuin se oli. Miksi tarun pitäisi olla totta ihmeellisempää?